Huhti–kesäkuu 2015 oli kymmenes verkkonäyttelymme. Vieraana oli Mauri Korhonen.
Kuvataide on kuulunut elämääni lukiovuosista lähtien. Jopa niin paljon, että pyrin kuvaamataidonopettajaksi Taideteolliseen korkeakouluun, pääsin ja valmistuin vuonna 1984. Siitä lähtien olen toiminut kuvataiteen opettajana Punkaharjulla ja Suonenjoella.
Kierrätysmateriaalien kanssa aloittelin 1990-luvun puolivälissä. Määrittelisin oman tyylini taidehistorialliselta kannalta POP- taiteen ja käsitetaiteen sekoitukseksi ja teosten verbalisointi liittää ne läheisesti dadaan – jos tällaista määrittelyä yleensä täytyy tehdä. Käyttämäni materiaali sitoo teokset hyvinkin tiukasti nykyaikaan: massatuotantoon ja -kulutukseen ja tämä keskeinen elämänpiirre tulee teoksissani näkyviin samojen elementtien toistamisena, rytminä joka antaa lopullisen muodon valmistamilleni veistoksille ja kollaaseille.
Sisällöllisesti teokset ovat erilaisia kommentteja itse elämään. Teen yleisistä asioista omia yksityisiä versioitani – ja niin yleiselle tasolle, että katsoja toivoakseni vertaa teosten herättämiä ajatuksia omiin kokemuksiinsa ja kenties saa vielä luotua jotakin uutta tai pystyy käsittelemään jotakin kauan kadoksissa ollutta omissa mielikuvissaan. Taide on pohjimmiltaan kommunikaatiota ja minusta on hauskaa ajatella, että olen kehittämässä omaa kieltäni ja kielioppiani ja opetan vielä muut sitä lukemaan.
Reilu vuosisata sitten taiteilijat saivat innoituksensa etsiessään aitoa ihmistä Vienan Karjalan kaskimailta. Minun tarkkailuni kohteet löytyvät lähempää: teen tutkimusretkiä omaan keskiluokkaisuuteeni ja toinen jatkuvasti laajeneva Vienan Karjala löytyy seiskalehtien ja tosi-tv:n maailmankuvasta .
Elämä vaan on niin ihmeellistä! Chaplinin sanoin: ”Laajassa kuvassa elämä on komediaa ja lähikuvassa se on aina tragediaa”.
Sama perusvire jatkuu oikeastaan esittävissä maalauksissani, varsinkin henkilökuvissa. Teknisestihän ne ovat kyllä aika kömpelöitä, varsinkin jos haluaa verrata niitä esikuvieni – Caravaggion, Rembrandtin ja Vermeerin teoksiin. Moneen vuoteen en ole ehtinyt perehtymään tähän perinteiseen piirustus- ja maalauspuoleen, mutta suunnitelmissa on taas ryhtyä… se vaan vaatii omanlaisensa sieluntilan ja paljon aikaa.
Omista maisemamaalauksistani sanoisin – kun näin jälkeenpäin katselen niitä – että niistä huokuu jotenkin yksinäisyyden tunne. Olen kyllä mielelläni yksinäni…
Haihatus-sarjakuvasta
Kiertuetta varten pyydettiin taiteilijoilta pientä strippiä ”Haihatus-sanomiin”. Jo alussa päätin että teen koko jutun tietokoneella ja upotan tarinan jotenkin jonkin Suomen taiteen mestariteoksen sisälle. En sen kummemmin miettinyt enkä huolestunut asiasta, koska elettiin syksyä ja kevääseen oli vielä runsaasti aikaa.
Sarjakuvan perusruuduksi tuli kuin itsestään Hugo Simbergin ”Kaksi tietä”. Siinä enkeli ja piru vetävät talonpoikaa eri suuntiin – taivaaseen ja helvettiin. Ajattelin, että tarinassani talonpoika lähtee enkelin mukana vaeltamaan kohti Kuolemanjokea ja tämän matkan varrella jossakin sijaitsee Haihatus. Mutta kun selailin lisää taidekirjoja, riistäytyi koko tarina lopullisesti hallinnastani ja jouduin itse karvaisen pirun vedätykseen: jotkut vanhojen maalausten hahmoista muistuttivat ulkoisilta olemukseltaan joitakin hengissä olevia nykytaiteilijoita ja siltä pohjalta tarina alkoi kehittyä omaan ironiseen kulkuunsa. Mutta oli selvää, että en saisi sitä mitenkään mahtumaan muutamaan ruutuun – siitä tuli lopulta aukeaman mittainen.
Kaappasin siis kuvia Kultakauden mestareiden teoksista ja sijoittelin itseäni häpeilemättä niiden sisälle. Olen aina pitänyt esittävästä taiteesta ja olen tehnyt teoksia, joiden sommittelullinen tai kerronnallinen lähtökohta on sama kuin jossakin suuren mestarin tuotoksessa. Romantikko sanoisi, että tehdessään näin taiteilija käy vuoropuhelua menneiden sukupolvien taiteilijoiden kanssa. Oli niin tai näin, se on minun tapani sitoa itseni taidehistoriaan enkä tee sitä suuruudenhulluudesta tai rinnastamalla itseäni mestareihin, vaan ennemmin ajattelen koko jutun pienenä runona – haluna nauttia suurten mestareiden seurasta vaikka vain ”ikkunan takaa koputellen”.
Vuosi 2009 – sarjis syntyi sitten vähän samoilta pohjilta Haihatuksen juhlakiertuetta varten. Nyt vaan miksailin itseäni länsimaisen kuvataiteen mestariteoksiin.
